Olin aina kokenut henkimaailmaa: havainnut sen, ihmetellyt sitä ja keskustellut sen kanssa, mutten ollut ymmärtänyt kokemaani. Ymmärrys alkoi juurtua minuun – tai minä siihen – vasta voimakkaan henkisen heräämisen myötä kymmenkunta vuotta sitten. Se oli vedenjakaja elämässäni, uudelleensyntymä.

Alkuperä

Synnyin ja vartuin (s. 1987) Suomusjärvellä, Lahnajärven kylässä, joka on nykymuotoisen Salon ja samalla koko Varsinais-Suomen miltei itäisintä kolkkaa. Salon ja nykyisen kotikaupunkini Rauman lisäksi olen pitänyt kotia myös Tampereella, johon lähdin opiskelemaan heti ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen. Tampereella ja hiukan sen ympäryskunnissakin vietetyn reilun vuosikymmenen aikana ehdin muun muassa valmistua maisteriksi Tampereen yliopistosta, jossa opiskelin pääaineena puheviestintää.

Kasvu

Henkisiä, niin sanottuja yliaistillisia kykyjä omaavia ihmisiä luonnehditaan usein herkiksi ja vastaanottavaisiksi: alttiiksi tuntemaan, tulkitsemaan ja reagoimaan energioihin ympärillään. Sellainen olen itsekin aina ollut. Olin jo lapsena hyvin intuitiivinen, ja niin kutsutun yliluonnollisen kokeminen kuului elämääni jo varhain. En vain osannut ajatella, etteivät kokemukseni olleet aivan tavanomaisia tai tuttuja muillekin.

Yliluonnollinen myös kiinnosti minua hyvin paljon, ja janosin siitä tietoa. En osannut selittää tuota kiinnostusta, eikä kukaan toinen perheestäni jakanut sitä. Olen kasvanut keskimmäisenä lapsena kahden veljen välillä, tavanomaisessa ydinperheessä, maaseudun rauhassa, perinteisten arvojen maailmassa. Elämä oli työntäyteistä, yhteisöllistä ja ainakin omasta mielestäni nykyelämänmenoa tervehenkisempää. Lapsuuttani sävytti muun muassa opiskelu pienessä ja idyllisessä kyläkoulussa. Harrastin myös partiota, ja opiskelin pianonsoittoa.

Varttuessani lapsesta nuoreksi ja edelleen nuoreksi aikuiseksi kiinnostus henkimaailmaa kohtaan, samoin kuin sen kokeminen, taipuivat tekemään tilaa suorittamiselle ja vastuullisuudelle – niin ilmeisesti käy kun aikuistuu. Elämä alkoi täyttyä enenevissä määrin kodinpiirin ulkopuolisista asioista: koulusta ja sittemmin opiskelusta, ystävistä, uusista kiinnostuksenkohteista ja työssäkäynnistä. Tulevaisuuden suunnittelu vei sekin mukanaan.

Henkimaailma ei kuitenkaan jättänyt minua kokonaan, eikä se sulkenut oviaan täysin. Se muistutti olemassaolostaan aina silloin tällöin, enkä onneksi irronnut herkkyydestäni. Uusia muotoja se kuitenkin sai – kerron siitä nyt esimerkkejä.

Kun olin 17-vuotias, näin elämäni tietääkseni ensimmäisen enneunen. Uni liittyi autokolariin, johon jouduimme heti unta seuranneena päivänä. Aloin myös kiinnittää huomiota erikoisiin yhteensattumiin – niitä kutsutaan synkronismeiksi. Maailma tuntui kutistuneen pieneksi, ollen täynnä merkillisiä onnenkantamoisia, ja koin uusienkin tilanteiden ja ihmisten edessä selittämätöntä tuttuutta. Olemassaolo alkoi tuntua omituiselta yhteyksien vyyhdiltä, jonka keskellä seisoin yrittäen ymmärtää, mitä se kaikki oikein merkitsi. Havahduin pohtimaan aikaa; sen syvyyttä, sävyjä ja syövereitä. Se tuntui menettäneen tutun lineaarisluonteisen ja loogisen merkityksensä.

On kuin maailmankaikkeus olisi yrittänyt sanoa: Huomaatko, Enni? Huomaatko, että tässä vallitsee jokin yhteys, jokin voima, jokin selittämätön? Mikään ei ole sattumaa! Kaikki liittyy kaikkeen, yhteys on kaikkialla. Aika ei noudata loogista järjestystä. Tuo tapahtui vasta tuolloin ja tämä jo tällöin, mutta tapahtumien välillä on sidos. Toisinaan seuraus ilmenee ennen kuin syy ehtii tapahtua!

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että elämäni on ollut alusta saakka kuin mikäkin oppikirjaesimerkki näkijäksi syntyneen kasvusta ja vaiheista. En tietenkään ole hoksannut sitä silloin, sillä tarinani on ollut vielä kesken ja minä sen keskiössä – en ole nähnyt metsää puilta.