Väliviikon Hannes-myrskyissä.

PULLOPOSTIA

”Kerro minulle tarina,
niin minä en jätä sinua koskaan.”


–Hyvä on.
Mutta se muuttaa
kaiken.
Se alkaa näin:

Ranskan Normandiassa
kotilot kuiskivat hiljaa
kivisissä holveissa
ja aallot keinuttavat levää.

Enni Ylenius: Syksyjen välisissä ajoissa (2023)

Runo josta tuli totta

Poden jälleen suurta vaikeutta päättää, mistä aloittaisin tämän tosikertomuksen toisen osan. Voisin kertoa niistä monista pitkistä pysähtyneistä vuosista, jotka seurasivat henkisen heräämiseni voimakkaimpia vaiheita ja joiden aikana palasin takaisin juurilleni; ensin kutistuen ja sitten taas kasvaen ja uskaltaen aloittaa kaiken alusta. Tai voisin kertoa juhannusaatosta 2023, sen kiireisestä alkuiltapäivästä, jolloin nopein mutta varmoin kirjaimin kirjoitin ruutupaperille Normandiasta, sotilaista, kotiloista ja pirisevästä puhelimesta, johon vastattuaan ei voinut tietää, mistä heräisi; vain löytääkseni itseni hetkeä myöhemmin helteen hellimästä 1960-luvun Thunderbirdistä havahtumassa puhelimen pirinään, ja tuota kaunista vanhaa autoa ajoi Tero, joka oli tuttavani kuntosalilta, jolla molemmat kävimme.

siellä toisella
kaukaisella
rannalla,
jossa nyt
ja jossa aina
kotilot huokaavat
unisina
syvissä holveissa
ja aallot liikuttavat
levää

Enni Ylenius: Syksyjen välisissä ajoissa (2023)

Nykyisen elämäni Tero on tietysti eri Tero kuin tämä kuntosalituttava-Tero, vaikka myös kuntosalituttavaani on kiittäminen monesta elämässäni tapahtuneesta käänteestä: jumalainen kohtalo ja ajoitus järjestivät hänet paikkoihin, joissa hänen ilman muuta pitikin olla, saamassa selville asioita, joita hänen ilman muuta pitikin saada. Ja niin käynnistyivät tapahtumat, jotka alkoivat kammeta minua irti Salosta.

Näettehän, että elämäni on hieman käänteikästä ja erikoista. Kohtalokasta. Uskomatontakin. En voi sille mitään.

Vuosikymmenen verran elämää

Reilu vuosi sitten, joulukuun kuudentenatoista, lähetin WhatsAppilla ensimmäisen viestin nykyisen elämäni Terolle. Se tapahtui tasan ja päivälleen kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin tavannut näkijä-Annelin tuolloin Lempäälässä sijainneessa kodissani. Yritimme yhdessä auttaa Niiloa, toivotonta aaveparkaa, joka oli ilmestynyt elämääni kuin tyhjästä vain viikkoja aikaisemmin. Yrittäessämme auttaa Niiloa tulimme keskustelleeksi paljon muustakin, muun muassa siitä, että seurassani kulki tiiviisti pienen pojan henki, ja tuo poika oli valinnut minut äidikseen. Oli vain ajan kysymys, milloin hän päättäisi syntyä.

Vuodet vierivät tässä välissä, sisältäen toinen toistaan erilaisempia vaiheita ja rupeamia. Elin täydellistä sinkkuelämää vuoden 2015 tammi-helmikuusta aina kesän kuukausiin 2023, vaikka toisin kuin voisi kuvitella, ei sinkkuelämäni ollut kovinkaan villiä tai seikkailullista. Tai kenties se nimenomaan oli juurikin seikkailullista, nimittäin henkisesti ja henkimaailmallisesti. Mieskontakteja minulla ei kaikkina noina vuosina ollut lainkaan.

Yksinolo ja -elo olivat hyvin tervehdyttäviä ja iloisia asioita, ja tein paljon työtä itseni parissa. Noihin vuosiin mahtui paljon kasvattavia kokemuksia, myös sielun pimeitä öitä. Niihin mahtui asioita, joita kukaan ei koskaan uskoisi, ei kuuna päivänä, jos joskus niitä alkaisinkin muistellen kerrata. Sain kurkistella yhä syvemmälle paitsi omiin syövereihini myös kosmokseen, jossa me ihmiset – me Maa-planeettalaiset – olemme vain yksiä monista.

Ajatukset perheen perustamisesta tai edes siitä, että elämässäni olisi kumppani, olivat pitkään hyvin absurdeja. Koin, etteivät sellaiset asiat olleet minua varten. Veljieni kautta olin tullut jo moninkertaiseksi tädiksi, mutta koska elämäni oli niin omituista, vaiheikasta ja epävarmaa, en uskonut itse saavani kokea perhe-elämää. Se ei kuitenkaan haitannut minua. En siis ole koskaan ajatellut, että elämäni olisi tyhjää tai merkityksetöntä ilman jälkeläisiä. Olen ajatellut: ”Ehkä kaikki se muu, minkä jälkeeni jätän, esimerkiksi kirjalliset teokseni, ovat minun lapsiani?” Olen aina viihtynyt omissa oloissani, omassa rauhassani. Niinpä suunnittelin elämääni eteenpäin omista lähtökohdistani käsin, ja tein asioita, jotka olivat minulle. Veljieni lapsille olin mieluusti se oudolla tavalla cool täti, joka puhui kummituksista ja avaruusolennoista.

Silti, ainakin toisinaan, tunsin myös erikoista haikeutta, sillä näin lapsia(ni) unissani ja näyissäni; samoin kuin kuulin heidän ääniään varhaisina aamuina, lipuessani pois unimaailmasta edelleen ohueen ja huokoiseen valvetajuntaan. Se hämmensi ja turhautti minua, sillä en ymmärtänyt, miksi nämä astraalilapset halusivat saada minuun kontaktia. Eihän minulla ollut tarjota heille mitään! Ei keinoa tulla tähän maailmaan, ei aina kotiakaan. Varsinkaan en tiennyt, missä tai kuka heidän isänsä on. Minulla ei ollut mitään.

Yhä tänäkin päivänä kuulen noita samoja pieniä ääniä, viimeksi pari viikkoa sitten, kun olin ollut vähän kipeänä ja nukkunut siksi normaalia pidempään. Äiti loikoilee, sanoi kirkasääninen poika, jota vasta odotan. Hän on ollut hengessä mukana jo pitkään, kenties aina, kenties ikuisesti, kenties vähintään niin kauan kuin olen itsekin ollut.

”Meidän on hyvä näin.”

Kun Teron kanssa tapasimme, kävimme melko nopeasti keskustelua siitä, mitä toiveita, ajatuksia tai odotuksia meillä kummallakin oli tulevaisuuden varalle. Kysymys lapsista nousi sekin puheeksi, ihan jo pelkästään siksi, että olin 37-vuotias, eikä minulla vielä ollut lapsia. Tulimme siihen lopputulokseen, että vaikka lapset ihania olivatkin, niin kenties eläisimme vain kahdestaan, nauttien sitten mahdollisista lapsenlapsista, joita Teron nyt jo aikuisten lasten kautta saattaisimme saada.

Se kuulosti minusta hyvältä, sillä kuten jo edellä kirjoitin, olin jo hyväksynyt sen, ettei vanhemmuus välttämättä sisältyisi juuri minun elämänsuunnitelmaani. Sitä paitsi pidin siitä, että sain olla oman elämäni, luomisvoimani ja ajankäyttöni herratar. En myöskään olisi voinut vaatia, että minua itseäni vanhempi mies, jonka kaksi lasta olivat jo aikuisia, olisi joutunut heittäytymään uudelleen elämään, joka ainakin alussa täyttyi vaipanvaihdosta ja katkonaisista yöunista, kaikesta muusta puhumattakaan. Enhän tiennyt, halusinko vaatia sellaista itseltänikään. Meidän oli hyvä kaksin.

Silti, jos ei nyt kaiken aikaa niin vähintäänkin usein, minusta tuntui erikoiselta. Toisinaan tuntui kuin huoneilmassa olisi leijunut vauvapölyä, toisinaan taas näin näkyjä pienistä ihmisenaluista milloin missäkin päin taloa. Aika-ajoin joku tuttavistanikin uteli, enkö tosiaan toivonut omia lapsia. Utelut eivät tuntuneet loukkaavilta tai asiattomilta, mutta kykenin vain vastaamaan, etten osannut nähdä itseäni äitinä: elämäni oli niin omituista, ja oli hyvä, kun kaikessa epävarmuudessa pärjäsin itseni kanssa. Mielessäni hätistin mahdollisia lapsenhenkiä, jos niitä lähettyvilläni oli, etsimään toisen kodin, johon asettua. ”Menkää muualle! Tänne ette voi jäädä.”

Päätöstämme kaksin elämisestä tuki se, kun Tero kertoi jo aivan yhteiselämämme alussa, että hän itse asiassa jo odotti pääsyä operaatioon, jolla sinetöitäisiin, että hänen lapsilukunsa oli täynnä. Prosessi oli ollut odotustilassa jo pidemmän aikaa, eikä se kumma kyllä ollut edennyt mihinkään. Ajattelimme sen johtuvan niinkin arkisesta syystä kuin julkisen terveydenhuollon pitkistä jonoista, varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa kyse ei ollut mistään sen akuutimmasta.

Teron kysyessä vielä mielipidettäni asiaan oli kantani selvä: valinnan oli oltava vain ja yksin hänen. En saisi enkä haluaisikaan vaikuttaa asiaan, joka oli hänen päätöksensä, ja vieläpä sellainen päätös, jonka hän oli tehnyt ennen tapaamistamme; ja vaikka olisin ollut kuinka perheenperustamiskuumeinen, ei asia olisi kuulunut minulle pätkän vertaa. Kerroin kannustavani häntä operaatioon ehdoitta ja ilman muuta, jos se oli jotakin sellaista, mitä hän todella halusi. Mutta kun aikaa kului, eikä asia edennyt, nousi se puheeksi aina silloin tällöin. Tero pohti syitä etenemättömyyden takana: ”Entä jos onkin niin, että minulle halutaan antaa vielä aikaa harkita? Entä jos tällä viivyttelyllä onkin jokin tarkoitus?”

Poika

Länsikadun kotitalo tuli minulle tutuksi ensi kertaa vain päiviä ennen joulua vuonna 2024. Kun sitten aloin vierailla talossa säännöllisesti ja toistuvasti, alkoi huomioni kiinnittyä erääseen valokuvapotrettiin, joka lojui sekalaisessa irtaimistokasassa talon toisessa eteisaulassa. Valokuvapotretti oli pysäyttävän hieno rintakuva nuoresta miehestä, arvioni mukaan 18–25-vuotiaasta. Hänen vahva tukkansa tökötti ylöspäin, vaikka sitä olikin luultavasti yritetty kesyttää taipumaan taaksepäin. Hänen yllään oli puku solmioineen. Kuva saattoi olla 1930-, 1940- tai kenties 1950-luvulta. Kuvan mies katsoi arvoituksellisesti hieman sivuun, ei suoraan kameraan, ja hänen ilmeensä oli hyvällä tavalla arvokas, omanarvontuntoinen. Valokuvapotretti oli kehystetty kultaisiin kehyksiin, ja se oli oikein hyvän kokoinen, ei mikään piirongin päällä pidettävä pikkukuva.

En osannut sanoa, miksi tuo potretti vaikutti minuun niin syvästi. En tiennyt, kuka siinä esiintyvä mies oli, eikä sitä tiennyt Terokaan, kun asiasta kysyin; sillä kuten niin moni muukin esine hänen talossaan, kuva oli tullut jostakin vain, jonkin tavaraerän mukana, eikä kuvassa esiintyvällä miehellä ollut tiettävästi mitään yhteyttä Länsikadun taloon. Silti, joskus myöhemmin, Tero alkoi pohtia, olisiko sittenkin voinut olla niin, että kuvassa esiintyi joku hänen sukulaisistaan.

Itse katsoin kuvan nuorta miestä tuntien, että tunsin hänet jostakin. Hän muistutti hiukan isoisääni, tarkemmin sanottuna isäni isää, ja tunnistin hänessä muitakin sellaisia piirteitä, joita sukulaisissani oli. Sama kuva olisi hyvin voinut koristaa Kurjenniemen tuvan seinää, Salon Lahnajärvellä, aikana, jolloin Esko-pappa vielä asui siellä. Jos minulle olisi niin kerrottu, olisin uskonut mukisematta, että kuvassa esiintyi hän itse nuorempina vuosinaan. Hän oli syntynyt vuonna 1927.

Kun talvi alkoi kääntyä kevääksi, ja kun yläkerran ullakkoasunnossa kahdenkymmenen vuoden ajan asunut vuokralainen oli muuttanut Kreetalle, siivosimme asunnon hyvin ja sisustimme sen uudelleen. Somistimme myös ullakkoasuntoon johtavan porraskäytävän, ja ehdotin, että ripustaisimme valokuvapotretin heti oven viereen pitämään huolta siitä, ettei kotimme yläkerrokseen kulkisi vääriä ihmisiä. Pojasta tehtäisiin vahtimestari!

Samaan aikaan olin alkanut tuntea, että katsoessani kuvaa katsoin omaa poikaani – meidän poikaamme. En osannut selittää tunnettani, eikä siinä ollut järkeä. Terolle en maininnut mitään, sillä ajattelin, että kuulostaisin oudolta tai hälyttävältä.

Muutin Länsikadulle helmi-maaliskuun taitteessa. Näkijän työtä jatkoin entiseen malliin, joskin sillä erotuksella, että nyt vastaanottoni sijaitsi entisen kotikatuni Sepänkadun sijasta Vanhassa Raumassa.

Kevään ensimmäinen asiakas saapui luokseni maaliskuun ensimmäisellä viikolla. Hän ei ollut täysin vieras, sillä olin tavannut hänet jo kerran aikaisemmin, kesällä 2024. Otin hänet vastaan kotimme pääsisäänkäynnillä, ja ovi eteisaulaan oli hetken auki takanani, kun vaihdoimme tervehdyksiä ja kuulumisia. Sitten siirryimme varsinaiseen työtilaan, joka on sama tila, jota käytämme majoitustoiminnassa.

Ehdimme juuri ja juuri istuutua alas näkijähetkeä varten, kun asiakkaani alkoi hihkua iloisesti: ”Oi, paljon onnea Enni! Enhän minä tiennyt, että olette jo saaneet vauvan!” Katsoin häntä kummissani, todeten, ettei meillä minun tietojeni mukaan ollut vauvaa. Miten hän sellaista kuvitteli? Kysyin sitä häneltä. ”Kun avasit minulle oven, siinä pääsisäänkäynnillä, kuulin taustalta vauvan itkua.”

Tänä päivänä jo ymmärrän, että tuossa kummallisessa huomiossa täytyi olla jotakin perää. Nythän jo tiedämme, että poikamme laskettu syntymäaika on 27. helmikuuta. Asiakas vieraili luonani maaliskuun ensimmäisellä viikolla. On kuin hän olisi tiennyt, tosin ollen vuoden päivät etuajassa.

Pieniä valoja

Kevät lämpöineen tuli poikkeuksellisen varhain, mikä mahdollisti monenlaista talon ylläpitoon ja korjaamiseen liittyvää. Maaliskuun edetessä aloimme suunnitella talon toisen kuistin uusimista lattian ja porrasaskelmien osalta, sillä alkuperäiskuntoisina ne olivat käyneet jo vaarallisenkin huteriksi. Kuisti toimi sisäänkäyntinä ullakkoasuntoon, jonka olimme juuri sisustaneet uudelleen, mutta se oli tärkeä kulkureitti myös meille itsellemme. Oli siis monin tavoin perusteltavissa, että kuisti oli remontoitava turvallisemmaksi ja käytännöllisemmäksi. Lisäsimme kuistille myös tuiki tarpeellisen valaistuksen, joka siihen saakka oli puuttunut sieltä kokonaan.

Korjaustöiden suunnitteluun osallistui toisinaan muitakin ihmisiä, ja saimme hyviä vinkkejä toteutuksiin. Mieleeni on tallentunut erityisen hyvin hetki, jolloin seisoimme kuistin avonaisten ovien edessä pihan puolella, aurinkoisessa kevätsäässä, hahmottelemassa, miten puiset porrasaskelmat yhdistyisivät mahdollisimman luontevasti kivipaateen, joka toimi ensimmäisenä askelmana pihan puolella. ”Tästä pitää tulla todella turvallinen!” vaadin. ”Kiven ja portaan väliin ei saa jäädä rakoa, täytyy olla varma siitä, ettei pieninkään jalka mahdu sinne livahtamaan.” Mielessäni näin, että kuistilla juoksisivat edestakaisin lukemattoman monet lapsenjalat. Tai ehkä niin oli ollut aikaisemmin? Kuisti oli alkuperäiskuntoinen, ja talo oli seissyt paikoillaan jo vuosisatoja.

Vasta pitkän ajan päästä jälkeenpäin, syksyllä, aloin tutkailla puhelimestani kuvia, joita napsin kuistista silloin kun se oli juuri valmistunut. Kuvat on otettu 30. päivä maaliskuuta. En ollut kiinnittänyt asiaan huomiota aikaisemmin, mutta nyt huomasin, että valmiin kuistin sisäovella seisoi pieni valosta tehty hahmo, lapsenmuotoinen. Ymmärrän toki, että pieneksi ihmishahmoksi piirtyvä valo on kevätauringon aikaansaannosta, mutta sellaisenaankin se on erikoisen enteellinen ja ihmeellinen. Sillä on vartalo ja pää, ja siinä on jotakin kovin suloista. Hahmo odottelee jo ovella, kenties pohtien, voisiko siitä pian kulkea sisään.

Kuistille ”unohtunut” piilukirves on sekin hauska sattuma, se ei jäänyt siihen mistään erityisestä syystä. Hahmo on juuri ja juuri sen korkuinen. Ehkä poika innostuu isänsä tavoin käsillä tekemisestä, puutöistä ja perinteisistä menetelmistä? Jälkimmäisessä valokuvassa on nähdäkseni paljon muutakin mielenkiintoista, minkä tosin huomaan vasta nyt. Niin käy usein: asiat selittyvät jälkeenpäin. Niin paljon tapahtui tämän vuoden aikana! Niin paljon jo näytettiin.

Kevään kuukausina tapahtui vielä niin, että Tero tuli hankkineeksi uudet istuinrenkaat kotimme molempien WC-tilojen WC istuimiin. Asiassa ei muutoin olisi ollut mitään erityisen ihmeellistä, mutta uudet osat olivat sellaiset, että ne sisälsivät omat renkaansa myös pikkulapsille. Asialle löytyi kyllä selityskin, joka kuului siten, että istuinrenkaat olivat olleet edulliset ja Tero oli ajatellut, että ylimääräiset osaset voisi irrottaa pois. Asennustöihin ryhdyttyään hän sai kuitenkin huomata, ettei se ollut mahdollista.

Ne olivat tulleet jäädäkseen.

Äitienpäivää vietimme Teron veljen luona Säkylässä, ja paikalla olivat luonnollisesti myös veljesten vanhemmat. Minut valtasi omituinen tunne, hieman piilokameramainen, kun Teron 85-vuotias isä tuli halaamaan minua tiukasti ja onnittelemaan vuolaasti äitienpäivän johdosta. ”Hyvää äitienpäivää Enni!”, jota seurasi erikoisen merkitsevä silmiinkatsomishetki. Äitienpäivää saattoi tietenkin toivottaa myös niille naisille, jotka eivät olleet äitejä, ja saattoihan sitä toivottaa miehillekin, mutta tilanteessa vallitsi jokin kiistämätön enteellisyys. Tunsin, kuten monta kertaa aikaisemminkin, että oli olemassa jotakin sellaista minua koskevaa, josta kaikki muut kyllä tiesivät mutta josta itse olin autuaan tietämätön.

Odotus alkaa

Aloin odottaa poikaamme kesäkuun puolivälissä. Vain muutamia viikkoja sitä ennen, kun siivosin piharakennuksessa sijaitsevaa majoitustilaa, löysin vuodevaatelaatikon pohjalta vauvojen hoitoalustan. En tiennyt sellaisen olemassaolosta, ja muistan pohtineeni, oliko kukaan majoittujista koskaan tarvinnut sitä, ja jos, niin olivatko he onnistuneet löytämään sitä kätköpaikastaan. Oli miten oli, kiikutin hoitoalustan kotiin pestäväksi, sillä sen irrotettava päällinen oli likainen.

Kukaan ei luultavastikaan ylläty siitä tiedosta, että alusta ei sittemmin koskaan palautunut majoitustiloihin, vaan jäi luoksemme pysyväksi vieraaksi. Olen kylläkin hankkinut sen rinnalle hieman modernimman ja käytännöllisemmän version samaisesta tarve-esineestä, mutta ajattelin kuitenkin, että vanhempi alusta voi toimia apuna vaikka lattialla köllöttelyssä.

Juhannuksena tunsin oloni jo hiukan kummalliseksi: muistan esimerkiksi kärsineeni lievästä ja minulle epätyypillisestä päänsärystä. Juhannusmökille nappasin mukaan läppärin, jolla aloin suunnitella runojulisteita, siis sisustusjulisteita, jotka ammensivat runoistani. Aloitin suunnittelutyön vauvajulisteesta, vaikken yhä tänäkään päivänä tiedä, miksi juuri siitä. Se vain tuntui – noh – sopivalta. Se oli itsestään selvää.

Viikon kuluttua juhannuksesta saimmekin jo tietää, että olin raskaana.

PROFETIAT PINNATUOLEISSA

Valtamerensinisillä lautassilmillään
katsovat ja tietävät
että mekin tiedämme
että he tietävät
meidän tietävän.

Enni Ylenius: Syksyjen välisissä ajoissa (2023)

Odotuksen alkua sävytti omalla vivahteellaan myös se tosiasia, että elämässä käyvät käsi kädessä – eivät koskaan toisiaan vastaan vaan vuoroin ja yhdessä – elämä ja kuolema, alku ja loppu.

Serkkuni menehtyi yllättäen ja äkisti Salossa tapahtuneessa moottoripyöräonnettomuudessa toukokuun puolivälin jälkeen. Miltei heti sen jälkeen menehtyi läheisemme (ts. Teron ja minun yhteisen läheisen) isä. Näistä tapahtumista johtuen vietettiin samaisena kesäkuun puolivälin viikonloppuna, sen peräkkäisinä päivinä, kaksia hautajaisia. Ja samana kesäkuun puolivälin viikonloppuna, sen kolmantena päivänä, loimme uuden elämän.

Kun toiset lähtevät, tulee tilaa uudelle.

Tämä yhteinen läheisemme (hän, jonka isä menehtyi) kertoi ihmetelleensä eräänkin kerran, ”miksi Tero näyttää ihan Enniltä”. Tämä omituisuus ilmeni aikana, jolloin hän tai kukaan muukaan ei vielä tiennyt, että olin raskaana. Jotakin mystistä oli kuitenkin alkanut tapahtua: energiamme loivat jo kovaa vauhtia yhdessä jotakin uutta.

Onnettomuudessa menehtynyt serkkuni on serkuistani ensimmäinen menehtynyt. Yllättävä tapahtuma oli äärimmäisen surullinen, joskin lohduttauduin sillä, että Talvikki-mamma ja Eero-pappa olisivat jossakin siellä ottamassa hänet vastaan.

Kun nyt odotamme syntyväksi poikaa, tiedämme, että hänen laskettu aikansa on 27.2.2026. Helmikuun 27. päivä oli myös Eero-pappan syntymäpäivä. Aikaa heidän syntymäpäiviensä välillä on vain ehtinyt vierähtää 104 vuotta.