Suomen itsenäisyyden sadantenakahdeksantena juhlapäivänä ja Niilon nimipäivänä.

TEHDYT PÄÄTÖKSET

Olemme jo valinneet kaiken,
viimeisin piirroin suunnitelleet

itsemme
loppumme
sen mitä vielä on


ja kuitenkin,
jossain unten ja valveiden välisissä
maailmoissa,
linnunradan kiehkuroissa,
voimme jo kuulla heidän ääniään.

Enni Ylenius: Valtamerisydän (2021, 2023)

Ihmeellinen vuosi

Olen jo muutamissa eri kirjoituksissa käynyt läpi tätä elettyä vuotta 2025, joka on osoittautunut häkellyttävän yllätykselliseksi, tapahtumarikkaaksi ja muutosvoimaiseksi. Syyskuun alettua kertasin tärkeimpiä kuulumisia koko vuoden ajalta, ja niistä kertovaa artikkelia pääset lukemaan tästä linkistä. Hiukan myöhemmin taas sanomalehti Satakunnan Kansa Länsi-Suomi kertoi vauhdikkaasti edennyttä tarinaamme sivuillaan. Voit lukea siitä täällä. Ja vielä, kaikkein viimeisimpänä, kirjoitin ajankohtaisista astrologisista tapahtumista ja niiden vaikutuksista arkiseen elämään. Joten jos syksy on ollut sinustakin vähän omituinen tai jopa koetteleva, suosittelen tutustumaan tähän artikkeliin. Ja kenties vielä tähänkin: kirjoitukseen, jossa käsittelen taiteaikoja, historian suuria vuosia ja karmallisen toistumisen lainalaisuuksia.

Elämme nyt aikaa, jolloin suunnittelemme tulevaa hyvin paljon, ihan jo käytännön syistä. Pohdimme, mitä teemme, milloin teemme ja mitä tarvitsemme. Samalla olemme laittaneet kotia sekä huolehtineet muistakin arkiseen elämään, työhön ja harrastuksiin liittyvistä velvollisuuksista. Se, että odotamme perheenlisäystä on kaikista odotuksistamme suurin ja merkittävin. Siitä aionkin nyt kirjoittaa, odotuksesta. Aion kirjoittaa siitä, miten ihmeellisellä tavalla olen odottanut – tai kenties molemmat olemme – jo pitkään. Aion nyt kirjoittaa siitä, miten eriskummallisia kulkuja olemme kulkeneet tätä kaikkea kohti. Aion kirjoittaa siitä, millaisin kääntein minusta on tullut äiti.

Erityisesti haluan nostaa esille sen tosiseikan, että aivan kaikkea emme saa emmekä voi suunnitella itse: että toisinaan elämää suunnitellaan meidän puolestamme, aina meidän hyväksemme ja aina siten, että tarkoituksemme kaikessa laajuudessaan toteutuu. Tarkoitus on suuri, tarkoitus on voimakas, eikä tarkoituksella ole muuta tarkoitustakaan kuin toteutua.

Kannamme kaikkea tarkoitusta mukanamme, matkassa, elämämme ensimmäisestä päivästä alkaen. Kaikki se, mitä koskaan on tai tulee olemaan, on aina. Tarina on olemassa, se on jo kirjoitettu, ja se on tarkoitettu koettavaksi. Lineaarisen ajan puitteissa asiat tulevat koettavaksi juuri oikeilla hetkillä ja silloin, kun olemme valmiit.

Voisin luultavasti (ja voisinkin, tiedän ja muistan sen) aloittaa tämän kertomuksen jo paljon varhaisemmista asioista, mutta aloitan sen nyt vuodesta 2014, jolloin sain kotiini kummitusvieraan. Hänen nimensä oli Niilo, ja tahdon kirjoittaa hänestä jälleen tänään, nimenomaisesti vielä tänään, sillä tänään on hänen nimipäivänsä. Vaikka jos haluaisin, voisin aloittaa tämän tarinan ainakin siitä, kun olin 10-vuotias partiolainen ja sain keskellä yötä päähäni rautaisen napin; tai siitä, kun ala-asteen kouluvuoteni päättävässä kevätjuhlassa soitin pianolla Apulannan Odotuksen ja Marjatta-opettajani jäi eläkkeelle; tai voisin kertoa kaikista niistä teini-iän ja myöhemmin nuoren aikuisuuteni vuosista, jolloin tutustuin lukuisiin uusiin ihmisiin, jotka tosiasiassa tunsin ja muistin; tai voisin kertoa siitäkin, kuinka vuoden 2023 juhannusaattoiltapäivänä aloin kirjoittaa tarinaa Normandiasta, tarinaa, josta tuli minulle totta.

On joka tapauksessa hyvin selvää, että tämä kaikki on alkanut jo kauan sitten, mikä on toisinaan tuntunut siltä kuin olisin mukana (hyväntahtoisessa) salajuonessa, jonka kaikki muut kyllä tuntevat mutta joka kaikessa kiireessä on unohtunut esitellä minulle. Ihmiset, joita nyt kohtaan, ovat aina olleet, kuin jossakin verhon takana odottamassa, ja nyt heidät kaikki paljastetaan. Paikat, joissa nyt olen, ovat olleet minussa aina tai minä niissä. Näin jo lapsena unen kaupungista, jossa sijaitsi kovasti Rauman raatihuonetta muistuttava rakennus kellotorneineen. Unessa tehtäväni oli käynnistää kaupungin pysähtynyt kello, aloittaa uusi aika.

Kirjoitan auki eriskummallisen tarinani pääkohtia, sen suurimpia ihmetyksiä.

Niilosta

Kun aloin tutustua Niiloon, elimme marraskuun loppua vuonna 2014. Tarkalleen ottaen hän alkoi jakaa maailmaani 24.11. Olin aluksi hyvin hämmästynyt siitä, että hän ylipäätään oli luonani, ja yritin jotenkin suhteuttaa häntä itseeni ja olemassaolooni: Tunsiko hän minut ja jos, niin mistä? Oliko hän joku kaukainen sukulainen? Mikä ihmeen sidos välillämme oli? Niilo piirtyi mieleeni ihmisenä, joka erehdyttävästi muistutti vuonna 2007 menehtynyttä isoisääni, Eero-pappaa, mutta Niilo ei kuitenkaan ollut hän. Ja toisaalta taas oli. Äh, en osannut selittää. Jokin heitä yhdisti, jotakin samaa heissä oli.

Kun Niilo alkoi viedä voimiani, enkä osannut auttaa häntä jatkamaan matkaansa, pyysin apua. Pyysin apua eräältä näkijältä, joka tuolloin asui Tampereella, minun itseni asuessa tuolloin Lempäälässä. Olin aikaisemmin samana syksynä lukenut hänestä kertovan lehtiartikkelin, jolloin minulle oli syntynyt oudon vahva tunne siitä, että tarvitsisin häntä vielä. Nyt tuo tarve oli ilmennyt. Siispä otin yhteyttä häneen, Anneliin.

Vaihdoimme ensimmäiset sähköpostiviestit noin itsenäisyyspäivän tienoilla tai vähän sen jälkeen, ja tilanteesta neuvoteltuamme sovimme, että hän tulisi kotiini vierailulle. Päiväksi valikoitui joulukuun 16. päivä, sillä silloin hänellä oli asialleni kunnolla aikaa.

16.12.2014

”Kauniina pakkaspäivänä, joulukuun kuudentenatoista, auttajani saapui. Hän saapui luokseni, kun aamupäivä oli juuri ja juuri ehtinyt valjeta. Päivä oli kylmä, ja auringon kultainen valo täytti koko tienoon. Se oli viikon ainoa aurinkoinen päivä, ja tiesin, että se oli tilattu juuri Niiloa varten.”

Enni Ylenius: Näkijän tarina (2016), s. 163

Juttelimme tuolloin kaikesta mahdollisesta, niin Niilosta kuin minustakin. Juttelimme myös pojasta, vaikka kaikkein vähiten odotin, että juttelisimme mistään sellaisesta.

”Aloimme jutella uusista aluista ja uudelleensyntymästä. Anneli muistutti minua siitä, ettei kenellekään toiselle saisi antaa valtaa sanella, mitä voimme olla, miksi voimme tulla tai mitä voimme tehdä. Kenenkään toisen ei saisi antaa rajoittaa meitä tai määritellä sitä, mistä saimme unelmoida.

—Älä koskaan unohda, että sinusta voi tulla mitä tahansa. Mikään ei ole mahdotonta, hän sanoi.

Annelin sanat valoivat Niiloonkin toivoa, ja hän alkoi pohtia unohdettuja haaveitaan. Niilo päätti siltä istumalta, että vielä hän toteuttaisi niistä jokaisen ja ettei hän enää koskaan suostuisi elämään kenenkään toisen ehdoilla. Hän päätti vihdoin kuunnella sydäntään – ja hiiteen kaikki muu! Hiiteen jokainen sellainen, joka sanoi, ettei Niilosta ollut mihinkään. Hän ymmärsi, ettei mikään ollut vielä myöhäistä: hänen ei tarvitsisi muuta kuin uskaltaa.

Niilon päättäväisyys alkoi nopeasti konkretisoitua unelmiksi. Liikutuin kyyneliin, kun Anneli kertoi Niilon kysyneen, voisiko hänestä tulla seuraavassa elämässä arkeologi. Hän oli aina ollut kiinnostunut historiasta ja muinaisista asioista, kuten vaikkapa Egyptin pyramideista ja faaraoista.

Niilo istui vierelläni vielä vanhana miehenä, mutta sieluni silmin näin hänet jo pienenä poikana, joka suti hiekkalaatikolla esiin dinosauruksen luita vanhalla puuterisiveltimelläni. Hän oli juuri oppinut kävelemään, ja hän kantoi hiekkasankoa laatikon laidalta toiselle. Hän oli pukeutunut mintunvihreään aurinkolakkiin, mikä sai hänet näyttämään pieneltä tutkimusmatkailijalta. Ajatus pienestä pojasta oli suloisempi kuin mikään muu maailmassa.

Anneli ei lainkaan ihmetellyt, että kykenin jo näkemään Niilon seuraavaan elämään. Hän kertoi minun huokuvan äidillisyyttä ja myötätuntoa, mikä oli varmasti vedonnut myös Niiloon. Seuraavaksi hän jo kysyikin, olinko suunnitellut tulevani lähiaikoina äidiksi.

—Ei! En hyvänen aika. En ole suunnitellut sellaista, vastasin.

Anneli yllättyi vastauksestani, sillä hänen mielestään oli todellinen ihme, etten jo ollut raskaana. Hän kysyi vielä, olisiko voinut olla mahdollista, että raskauteni oli niin alussa, etten vielä tiennyt siitä. Osasin vain pudistaa päätäni, sillä en tosiaankaan odottanut lasta.

Kun kysyin, miksi hän epäili sellaista, kertoi hän pienestä poikalapsesta, joka oli lähelläni aivan selvästi. Poika oli kanssani niin tiiviisti, että Annelin mielestä oli ihmeellistä, etten jo odottanut häntä. Pieni poika oli valinnut minut äidikseen, ja hän vain odotti sopivaa hetkeä syntyä. Hänen tulonsa oli käytännössä vain ajan kysymys.

Olin hämmentynyt, ja kuunnellessani kyyneleet juoksivat pitkin poskiani. Kunpa vain olisin tiennyt, mistä olisin voinut alkaa etsiä hänen isäänsä.

Niilo kuunteli keskusteluamme hiljaisena. Välillä hän kutitti päätäni, ja välillä hän silitti kättäni. Hän oli jo hyvin väsynyt, mikä ei ollut ihme, sillä hänen sotansa oli ollut pitkä. Nyt se kaikki oli viimein ohi, ja nyt hän jo tiesi, mitä hänen täytyisi tehdä.”

Enni Ylenius: Näkijän tarina (2016), s. 171–173

En ikinä unohda tuota päivää! Se oli minulle merkityksellinen ja käänteentekevä niin monin eri tavoin. Samana päivänä, 16.12., vietettiin alkuperäisen Star Wars -elokuvan (1977) Suomen ensi-illan vuosipäivää. Alun perin pelkäksi Star Warsiksi nimetty elokuva sai myöhemmin uuden nimen A New Hope, uusi toivo.

Voima oli herännyt.