Puhun usein paitsi ajasta ja ajankulusta myös sykleistä – käsite, joka lienee tuttu muillekin sellaisille, jotka tuntevat astrologiaa. Ja koska aika, siten kuin me sen ymmärrämme, on mitattavissa oleva suure, on sen yhteydessä luontevaa puhua myös numeroista. Ihanan konkreettista!

Numerot kantavat tiettyä energiaa, ja kuten tiedämme, maailmankaikkeutta hallitsevat tietyt energeettiset lainalaisuudet. Tällä hetkellä elämme numerologista vuotta 9 (2+0+2+5=9), joka on syklin päättävä ja kierroksen viimeinen vuosi: numeron 9 jälkeen kukaan ei näet ole keksinyt uusia numeroita, vaan kierros alkaa alusta. Tulee 10, 11, 12… ja niin edelleen.

Monet tunnistavat tämän vuoden energian ja sen vaikutuksen, kun moni asia on tullut päätökseen, muuttunut tai vaatinut meitä luopumaan jostakin sellaisesta, mikä on pitkään ollut osa meitä. Olemme siis 9-vuotisen perussyklin syys- tai jopa talvivaiheessa: pudotamme lehtiä, kasvukausi on ohi, ja valmistaudumme lepoon, jotta voimme taas aloittaa uutta, tuonnempana, kun se on sopivaa.

On sula mahdottomuus aloittaa kestävää uutta silloin, kun maailmankaikkeuden energiat, yhdistyneinä omaan yksilölliseen sielunpolkuumme, eivät sitä tue. Silloin nauti levosta! Tai päättele se, mikä vielä on kesken ja mikä vielä laahaa mukana. Putsaa pöytä, vapauta tilaa uudelle. Siltikään mihinkään uuteen ei ole kiire, sillä kaikella on aikansa ja paikkansa. Emme voi pakottaa emmekä hoputtaa asioita, emme edes niitä, jotka on kohdallemme tarkoitettu. Ja vielä tämäkin tärkeä näkökulma: varmin tapa toistaa asioita loopilla, siis varmin tapa hakata päätä vanhoihin tuttuihin seiniin, on kiiruhtaa eteenpäin ja vetämällä vetää luokseen ”uusia” olosuhteita ja asioita, tilanteessa, jossa tosiasiassa jumitamme vielä vanhassa, siis vanhoissa toimintamalleissa ja ajatuksissa, emmekä ole tehneet tärkeää työtä itsemme parissa. Anna aikaa! Ole maltillinen. Salli.

Edellisen kerran saimme nauttia 9-vuoden energioista vuonna 2016 (2+0+1+6=9). Kun katsot elämääsi taaksepäin ja muistelet tuota aikaa, huomaatko murrokset? Tunnistatko loput ja vaihdokset? Olitko väistämättömän muutoksen edessä, kokien, että silloinen tie oli kuljettu loppuun?

Omassa elämässäni vuosi 2016 oli varsinainen malliesimerkki 9-vuodesta. Asuin tuolloin vielä Tampereella, mutta viimeistään kesän vaihduttua syksyksi aloin kypsytellä ajatusta lähtemisestä. Mitään varsinaista suuntaa minulla ei ollut, ja tutkailin yhtä sun toista mahdollisuutta, tarkkaillen vuokra-asuntotarjontaa aina pohjoisinta Suomea myöten. Vuosi 2016 oli erityinen myös siksi, että julkaisin tuolloin ensimmäisen kirjani, Näkijän tarinan (LINKKI SIVULLE KIRJAT). Se kokosi kansien väliin siihenastista elämääni, eli kyseessä oli siltäkin osin tilinpäätös. Lisäksi kärsin kovista iskiaskivuista pitkin vuotta, mikä oli kehoni välittämää tietoa kokonaisvaltaisen muutoksen tarpeesta. Tuona vuonna menehtyi myös isoisäni, ja vain reilun kuukauden kuluttua siitä syntyi hänen viides lapsenlapsenlapsensa: isoveljeni esikoinen, vanhempiemme ensimmäinen lapsenlapsi. Aikakaudet päättyivät ja osin jo alkoivatkin.

Levottomuus on tyypillistä 9-vuodelle: muutoksen tarve tuntuu vahvana, muttemme välttämättä vielä tiedä, miten sen toteuttaisimme. Tasapainoilemme vanhan tutun ja uuden tuntemattoman välillä, jolloin voi olla vaikeaa luottaa ja elää hetkessä. Niinpä yritämme itse ohjailla kaikkea mahdollista, ymmärtämättä, ettemme toimi tyhjiössä saati yksin. Yritämme puskea eteenpäin ja pakottaa asioita, ja sellaistahan me arvostammekin: suunnitelmallisuutta, niskaotetta elämästä ja lujaa tahtoa, joka menee läpi vaikka harmaan kiven; joka asettaa tavoitteita ja saa ne kaikki toteutumaan. Saavutamme tauotta ja levotta, mistä usein saamme kiitostakin, jopa ihailua, osaksemme. Toisin sanoen: nostamme jalustalle maskuliinisen energian, unohtaen sen tuiki tärkeän feminiinisen kumppanin: levon, hoivaamisen, sallimisen, vastaanottamisen ja tietoisen läsnäolon, yhteydestä puhumattakaan. Tasapainoton luonnottomuus, tuo ihmiselon uusi normaali, on monen nykyaikaisen vitsauksen juurisyy.

Muutoksen kaipuu ja tarve mennä eteenpäin saa meidät jo etsimään seuraavia seikkailuja. Itsekin yritin niitä löytää, mutta joka kerta maailmankaikkeus torppasi aikeeni ja sanoi: ”Vielä ei ole aika, odota vielä syksy, odota tämän vuoden loppuun.” Esimerkiksi: kun vuoden 2016 syyskesällä kysyin erästä asuntoa Jyväskylän keskustan liepeiltä, sain kuulla koko talon palaneen maan tasalle, vaikka vasta päiviä aikaisemmin olin nähnyt sitä koskevan vuokra-asuntoilmoituksen.

Hätäilystä ja hapuilusta ei ollut apua, vaikka tahtotilani liikkua ja päästä uuteen vaiheeseen elämässäni oli kova.

Hieman myöhemmin taas kävi niin, että olin kokeillut kepillä jäätä ja hakenut vuokra-asuntoa Oulusta. Mahdollinen muutto niin kauas sai minut kuitenkin empimään, ja pohdin, kotiutuisinko niin vieraaseen paikkaan. Mitä sieltä löytäisin, vai löytäisinkö mitään? Olin epävarma, vaikka samaan aikaan tiesin, että pian olisi tehtävä päätöksiä suuntaan taikka toiseen. Toivoin hiljaa mielessäni, että saisin selvän merkin siitä, mitä minun kannattaisi tehdä. Vain muutaman silmänräpäyksen kuluttua kuulin puhelimeni soivan. Vastasin. Siellä oli soittaja Oulusta, tarkemmin sanottuna naishenkilö, joka omisti asunnon, johon olin hakenut vuokralaiseksi. Hän ei liiemmin edes esittäytynyt vaan meni suoraan asiaan: ”Kuule, minulla on nyt tämä sinun vuokra-asuntohakemuksesi tässä edessäni. Että oletkohan sinä ihan tosissasi? Viihtyisitköhän sinä täällä? Et varmaankaan viihtyisi täällä. Täällä tuuleekin kamalasti, eikä tänne oikein tahdo ketään saada. Kauhean vaikeaa tänne on ketään löytää.”

Rauhoituin loppuvuodeksi, vaikka aika tuntuikin lähinnä raahautuvan, ja usein turhauduin passiiviselta tuntuvaan odotteluun. Silti se oli paras ja ainoa asia, jonka saatoin tehdä. Sillä kun vuosi vaihtui, alkoi lopulta tapahtua, ja pääsin kuin pääsinkin lähtemään helmikuun päätteeksi. Alkanut vuosi, vuosi 2017, oli vuosi numero 1 (2+0+1+7=10=1+0=1). Kansankielellä voisi sanoa, että vasta silloin tähdet lipuivat kohdalleen minun irtaantua, ja saatoin aloittaa elämässäni uuden syklin: sanoin hyvästit Tampereelle, ja palasin kotiin kasvamaan. Sillä niin päätettiin, että vaikka olisin jo tuolloin tahtonut asettua asumaan Raumalle, en vielä ollut siihen valmis – ei kukaan ollut, ja se onkin jo ihan toinen tarina. Vuosi 2017, ykkösvuosi, siirsi minutkin uudelle vuosikymmenelle, kun vietin 30-vuotispäivääni.

Toistuvat syklit

Mainitsen usein, että tietyt tapahtumat – tietyt syklit – toistuvat, palaten luoksemme vielä kerran tunnettaviksi ja koettaviksi. Miksi niin on? Siksi, jotta syklin ammentama energia kuluttaisi itsensä loppuun, jotta emme enää jaksaisi pidellä sitä. Syyt ovat toki myös karmallisia: on koettava kolikon molemmat puolet, jotta nuo vapaan tahdon valinnoilla luodut kokemukset voivat integroitua osaksi meitä ja meissä, inhimilliseksi ymmärrykseksi ja viisaudeksi. Toisin sanoen: rakkaudeksi.

Asioilla on siis tapana toistua. Aloin piirrellä numeroita paperille, tarkemmin sanottuna vuosilukuja, tehden niistä muutamia huomioita, jotka ainakin minusta ovat merkillepantavia.

Talvisodan syttyessä, vuonna 1939, olemme eläneet numerologista vuotta 4 (1+9+3+9=22=2+2=4). Neuvostoliitto yritti katkaista Suomen kahtia vielä saman vuoden aikana, Oulun korkeudelta, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kun korona tuli, vuonna 2020, elimme jälleen numerologista vuotta 4 (2+0+2+0=4). Suomea ei sentään katkaistu, mutta kevättalvella samaa vuotta Uudenmaan ja Varsinais-Suomen välinen raja suljettiin, eivätkä ihmiset saaneet liikkua sen yli.

Niin sanottu välirauhan aika sijoittui vuosiin 1940–1941, kunnes Suomi ajautui uuteen sotaan Neuvostoliiton kanssa, kesäkuussa 1941. Se on ollut numerologinen vuosi 6 (1+9+4+1=15=1+5=6). Koronan kriittisimpien aikojen jälkeen vietettiin silloinkin ”välirauhaa”, asioiden jossakin määrin normalisoiduttua ajan mittaan, kunnes vuonna 2022 (sekin numerologinen vuosi 6) entinen Neuvostoliitto, nykyinen Venäjä, aloitti hyökkäyssotansa Ukrainassa.

Sitä edeltävänä aikana tuntui oudolta. Aloitin uudessa työpaikassa (työ oli tuotantotyötä teollisuudessa) 1.11.2021, ja jo ensimmäisellä viikolla ihmettelin, yhdessä monen muun kanssa, poikkeuksellisen suurta tilausta, joka muistaakseni oli tehty juurikin Venäjältä. Minua paremmin muistavat korjatkoon, jos olen väärässä. Tuo valtavan suuri tilaus koostui siivoustarvikkeista. Muistan ajatelleeni, mutten koskaan sanonut sitä ääneen, että venäläiset saavat pian pestä lattioiltaan omiensa verta. Karmallinen suursiivous oli alkamassa.

Myöskin, kun rauha Suomen ja Neuvostoliiton välille solmittiin syyskuussa 1944, ja sota sellaisenaan päättyi, elettiin numerologista vuotta 9 (1+9+4+4=18=1+8=9), siis aivan kuten nytkin elämme. Ja tyypilliseen tapaan, ulottui sellaisen suuren murroksen ”häntä” vielä seuraavaankin vuoteen, kun tilalle syttyikin Lapin sota, jossa saksalaiset ajettiin pois maasta Neuvostoliiton sanelemien rauhanehtojen täyttämiseksi. Lapin sodan päättymispäivä oli 27.4.1945. Vietämme silloin veteraanipäivää, samoin kuin isoveljeni esikoislapsen syntymäpäivää, josta aikaisemmin tässä samassa kirjoituksessa mainitsin. Erikoista kyllä, myös oman esikoislapseni uumoiltu syntymäpäivä, laskettu aika, on 27. päivä, tarkemmin sanottuna 27.2.2026. Se oli myös isoisäni syntymäpäivä, joskin hänen syntymäpäivänsä oli 104 vuotta aikaisemmin. Hän taisteli jatkosodassa.

Mielenkiintoinen asiantila on, että Suomen ja Neuvostoliiton, ts. nykyisen Venäjän, välillä vallitsee yhä tänäkin päivänä vain välirauha, Moskovan välirauha, joka allekirjoitettiin syyskuun 19. päivä vuonna 1944. Mitään lopullista rauhaa ei koskaan julistettu saati solmittu.

Nähtäväksi jää, miten nämä liikahdukset heijastavat siihen aikaan, jota nyt elämme. Äkkiseltään tulee ainakin mieleen, että silloin tulivat natsit, nyt olemme saaneet puolellemme Naton. Senkin tiedämme varmasti, että aurinkoa kiertävä Chiron-komeetta, joka edustaa kykyämme ja tapojamme käsitellä inhimillistä kärsimystä, on perääntymisvaiheessa (Oinaassa) tammikuuhun 2026 saakka. Se on aloittanut perääntymisen jo 30.7.2025, joten jakso on melko pitkä. Chironia kutsutaan haavoittuneeksi parantajaksi, the Wounded Healer. Sen viesti on: paranna itsesi ja parane, jotta voit auttaa muita tekemään samoin.

Ajassamme tapahtuu paljon muutakin mielenkiintoista. Loppuvuonna saamme nauttia Saturnuksen (13.7.2025.–27.11.2025, Oinaassa ja Kaloissa), Neptunuksen (4.7.2025–10.12.2025, Oinaassa ja Kaloissa) ja Merkuriuksen (9.11.2025–29.11.2025, Jousimiehessä ja Skorpionissa) perääntymisistä. Niiden valtakuntia ovat:

Saturnus: karma, henkilökohtainen vastuu, sitoutuminen, rakenteet, järjestelmät, hierarkia, patriarkaalisuus

Neptunus: henkisyys/hengellisyys, henkilökohtaiset rajat, syvä tunteikkuus, intuitio, esoteria, unet ja alitajunta, taide ja luominen, idealismi, illuusiot ja harhat, riippuvaisuudet, petoksellisuus

Merkurius: viestintä ja kommunikaatio, sosiaaliset suhteet (ts. se, miten olen ja elän suhteessa muihin), sopimukset, kaupankäynti, matkustaminen ja liikenne (välisyydet), teknologia ja laitteet, suunnitelmat, järki ja järjenkäyttö, logiikka ja looginen päättely

Enteitä?

Tiedetään, että sodan enteitä nähtiin, kuultiin, uneksittiin, näkyiltiin ja koettiin jo vuosia ennen talvisodan syttymistä. Vuosien varrella, pitkin 30-lukua, oltiin huolestuneita toki muutoinkin, kun maailmantapahtumat vyöryivät ja diktaattorit Euroopassa nousivat valtaan, jakaen alueita etupiireihin, minkä seurauksena Suomestakin tuli suurvaltojen pelinappula.

Kulttuurintutkija, antropologi Satumaarit Myllyniemen kirjassa ”Yliluonnollinen sota 1939-1945” (tutustu kirjaan vaikkapa tästä linkistä) kuvaillaan muun muassa sitä, kuinka jatkosodan hyökkäysvaiheessa useat sotilaat kokivat selittämätöntä tuttuutta eräässä karjalaisessa kylässä. He tunsivat ja tiesivät kylän yksityiskohtia myöten, aivan kuin olisivat eläneet siellä ennen, vaikka todellisuudessa näin ei ollut. Yksi tällaisen kokemuksen omaavista sotilaista oli todennut myöhemmin: ”Maailmanmenoa ei voi muuttaa: suuret tapahtumat ovat etukäteen tulevia, eikä niille ihminen mahda mitään.”

Maailmankaikkeus on ihmeellinen kudelma, jossa aikaa ei todellisuudessa ole olemassa. Mutta kohtalo on todellista, karma on todellista. Jumala, tai mitä termiä haluatkaan käyttää, on todellinen ja olemassa, se on kaiken Laki ja Järjestys, Korkein Voima, Valo ja Lähde. Se, josta kaikki tulemme ja johon kaikki palaamme. Jumala ei henkilöidy, ei sukupuolitu. Jumala ei ole sidoksissa uskontoon tai kulttuuriin, sillä olemme kaikki jumalaisia. Pahaa ei ole olemassa, ei erillisenä eikä itsenäisesti. Paha tapahtuu, kun ihminen vapaasta tahdostaan tekee pahaa, kokiessaan, ettei hän ole osa Jumalaa, osa Lähdettä. Satutetut ihmiset satuttavat toisia.

Maailmankaikkeus ei ole kaksinainen, ei erillisyys, vaan Yksi ja Ykseys. Siksi puhutaan erillisyyden harhasta.

Ajattelen, että maailmankaikkeus – olemassaolo siinä – on seikkailu. Se on mahtava tarina, jossa saamme olla mukana. Kaikissa ajoissa, murroksissa ja käänteissä.

”Joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää.”?

Varsinkin viimeisen parin vuoden ajan olen pohdiskellut unta, jonka näin jo 10 vuotta sitten. Tarkka ajankohta oli joulukuussa 2015, muistaakseni yönä 10.–11.12.2015. Asuin tuolloin vielä Tampereella, Hennerinkatu 8:ssa, toiseksi viimeistä Tampere-jouluani.

Unessa oli monta talvisotaan tai ainakin talviseen sodankäyntiin liittyvää kohtausta, muistan ne hyvin kirkkaasti. Muistan, mitä tapahtui, miltä korsussa näytti; miten tykistön jyly kuului kauas peltoaukeaa halkovalle tielle, jota pitkin kiväärein ja karvalakein varustetut sotilaat kävelivät rinta rinnan, ja muistan nuoren sotilaan, joka kysyi ”Kestääkö, jos tulee kohalle?”, tarkoittaen sillä korsun rakenteiden kestävyyttä. Sotilaat olivat ”vanhahtavia”, ja varusteensa ja vaatetuksensa näyttivät juurikin siltä miltä ne ovat varmasti näyttäneet vuonna 1939. Unessa väläytettiin myös yhden sotilaan kohtaama sydänsuru, kun hänen (oletettavasti silloinen) nuorikkonsa jättikin tämän aivan yhtäkkiä, aivan taisteluiden alla. Sotilas istui lumisella tienpientareella lohduttomasti itkien, mutta tovin päästä hän tyyntyi, silminnähden piristyikin, ja nousi ylös jatkamaan matkaa.

Yksi unen kohtauksista on ikuistunut mieleeni erityisen tarkkaan. Siinä näin runsaslumisen metsäaukean, pakkasta oli hyytävän paljon. Tykkylumi roikkui aukeaa reunustavien kuusten oksista, ja kaikki oli kimaltavan huurun peitossa. Tuolla samalla metsäaukealla näin rivissä kolme panssarivaunua, piiput koholla. Heti niiden vierellä, siinä sivustassa, seisoi manttelitakkinen Donald Trump, käsi kohotettuna, kuin valmiina antamaan merkin tulen avaamisesta. Hänellä ei ollut päähinettä eikä käsineitä, ja takki oli auki. Olemattomissa talvipukimissa hänet oli helppo tunnistaa (varsinkaan niistä hiuksista ei voinut erehtyä!), ja ihmettelin, eikö hän jäädy hengiltä. Ajattelin tuolloin: ”Ei paljoa järki päätä pakota, joten noinkohan se voisi jäätyäkään.”

Kun näin tuon unen, pidin sitä vähintäänkin omituisena. Trump ei käsittääkseni ollut vielä aloittanut ensimmäistä kauttaan, ja mahtoiko olla edes tiedossa, että hän olisi ehdokkaana. Oma muistini ei nyt riitä tuon asiantilan selventämiseen.

Jo varhain tulkitsin kolmen panssarivaunun symboloineen kolmatta maailmansotaa. Noinkohan se on hänen käsissään? Noinkohan loppuratkaisu on hänen käsissään? Hänellä on toki mahdollisuus aloittaa, tai ainakin provosoida alkamaan, laajamittainen konflikti. Mutta kestääkö kantti? Kuinka kauan hän odottaa ennen kuin käsi laskee käskyn merkiksi? Ja mitä täytyy tapahtua sitä ennen? Intuitioni sanoo, että petos. Petos, jota hän ei osaa lapsenmielisyydessään odottaa.

Samassa unessa viitattiin Maa-planeetan, eritoten maskuliinienergian, ylösnousemukseen ja ”uuteen maailmanjärjestykseen” sikäli, että planeetat putoilivat loimottavalta taivaalta tutuilta radoiltaan, ja kauempana häämöttävällä stadionilla vietettiin railakkaan musiikin siivittämänä ”maailmanlopun konserttia”. Jonkun suuren rakennuksen parkkihallissa ihmiset jonottivat sankkoina tungoksina, että pääsisivät johonkin. Mutta minne? Muistan, että ihmisten muodostamassa jonossa olivat perätysten kaksi ihmistä, nuorehkot mies ja nainen, jotka eivät ilmeisesti tunteneet toisiaan mutta jotka näyttivät aivan toisiltaan. Pohdin, että on harmi, että niinkin selkeästi yhteen kuuluvat ihmiset eivät luultavastikaan koskaan löytäisi toisiaan.

Muuta luettavaa

Kiinnostuneita vinkkaan lukemaan blogistani löytyvän artikkelin Miten runoilu alkoi (16.1.2025) (LINKKI). Kuvailen siinä otsikon mukaisesti sitä, miten ja milloin runojen kirjoittaminen kohdallani alkoi, mutta artikkeli sisältää myös kuvausta ajasta, alkaen vuodesta 2019 ja kurkistellen hiukan sen jälkeisiinkin hetkiin. Pandemiaa edeltänyt aika oli ainakin omalla kohdallani hyvin erikoista, yhtäältä väliaikaa ja toisaalta ylimenoaikaa, tai kenties kohtimenoaikaa. Jokin vääjäämätön häämötti. Mene ja tiedä. Mutta kummallista se oli.