Syksy riisuu alastomaksi niin luonnon kuin ihmisen, ja ihmiselle tarjoutuu tilaisuus päästä lähemmäs itseään, henkistä olemustaan. Kun syksyinen tuuli puhaltaa, maailmojen kudokset hengittävät, sekoittuvat ja tulevat lähemmäs koettaviksi.

Minut syksy on aina täyttänyt uudella energialla, ja syksyt ovat usein tarjoilleet minulle uusia alkuja. Syksy on kaikessa väriloistossaan ja kirpeydessään lempivuodenaikani. Niin on aina ollut!

Syksy on tietyllä tavalla henkimaailman sesonkia, sillä me ihmiset olemme biologisestikin virittyneet siten, että syksyn tullen käännymme sisäänpäin, tutkimaan sisäisiä maailmoja. Entisaikoina vilkas ja työntäyteinen kesä vaihtui sadonkorjuun siivittämänä rauhallisempaan talvikauteen, kun palasimme pelloilta ja metsistä takaisin kodin piiriin – toki esimerkiksi metsätöitä on aina tehty myös syvän lumen aikaan.

Ihmisen rytmi on luonnon rytmi. Ennen tämä tiedettiin ja sitä kunnioitettiin, nykyään sitä pidettäisiin liian tehottomana ja arvatenkin aivan liian virikkeettömänä. Digiavusteiseen turruttautumiseen tottuneet ihmiset ahdistuisivat hiljaisuudesta, tunteistaan ja ajatuksistaan alta aikayksikön!

Pimeä tuijottaa takaisin

On uskottu jo iät ja ajat, että raja tuon– ja tämänpuoleisen välillä on huokoisimmillaan juuri syksyisin. On vaikea sanoa, kuka niin on ensimmäisenä päätellyt ja miksi, mutta kenties voi ainakin arvella, että jo luonnonvalon väheneminen on herkistänyt aisteja, puhumattakaan siitä, että syvenevät varjot ovat takuulla vilkastuttaneet mielikuvitusta. Ihmisen, joka on saaliseläin, suurin uhka on aina ollut pimeys (tai toinen ihminen). Totta on toisaalta sekin, että jo keltit tiesivät, että henkiolentojen liikehdintä oli voimakkainta juuri syystalven kynnyksellä, samhainin aikaan.

Itselleni ajatus siitä, että maailmojen välinen verho ohenee ohuimmilleen juuri syksyllä, on järkeenkäypä, sillä koen, että syksy saa energiat liikkumaan. Ilma raikastuu ja puhdistuu, kun kesän levottomuus, tukaluus, meluisuus ja ahtaus väistyvät ja varisevat pois vihreänsä menettävien lehtien tavoin. Enää ei tarvitse ”elää kuin viimeistä päivää”: kuin kaikki, mikä elämässä ylipäätään on elämisen arvoista, olisi mahdutettava yhteen tai kahteen kalenterikuukauteen. Syksyn tullen ylimääräiset kerrokset maailmasta irtoavat, ja vain se, mikä on totta ja tosiolevaa, jää jäljelle. Ulkoisen valoisuuden väheneminen kutsuu esiin sisäisen liekin. Mutta millaisen?

Suomalainen kekri ja esihistoriallinen Eurooppa

Kekri on perinteinen suomalainen vanha sadonkorjuujuhla, jonka vietto ei niinkään rajoittunut yhteen tai kahteen kalenteripäivään, vaan sitä vietettiin pisimmillään pitkin syyskautta. Kekri oli päätös paitsi satokaudelle myös koko kuluvalle vuodelle, ja uusi vuosi alkoi kekriä seuranneen jakoajan jälkeen. Monet kekrin perinteistä ovat oikeastaan siirtyneet ja muovautuneet niiksi perinteiksi, jotka nykyään liitämme jouluun. Uskon myös, että sanana kekri on uudistanut itsensä kekkerinä, jolla tarkoitetaan juhlaa, juhlahetkeä tai pirskeitä.

Kekrin kaltaista satokauden päätösjuhlaa on vietetty muissakin eurooppalaisissa maatalouskulttuureissa – niin tehtiin jo aikoina ennen maanviljelyskulttuurin yleistymistä. Euroopassa jo iät ja ajat vaikuttanut kelttiläinen kulttuuri on käytännössä luonnonuskonto, joka on perustunut rinnakkaiseloon luonnon ja sen rytmien kanssa. Tuosta kulttuurista ponnistanut Wicca, jota myös noituutena pidetään, on uuspakanallinen uskonto, joka perustettiin nykymuodossaan 1900-luvun puolivälin Isossa-Britanniassa. Wiccan ytimessä on vuodenympyrä, joka jakaantuu kahdeksaan juhlapyhään eli sapattiin. Niistä tärkeimmät neljä nojaavat maanviljelyskulttuurin aikatauluihin ja loput auringon vaiheisiin, siis tasauksiin ja seisauksiin, kalenterivuoden aikana.

Wicca ei ole yrityksistä huolimatta saavuttanut Suomessa virallisen uskonnon asemaa, sillä haasteena on, ettei se täytä suomalaisen byrokratian vaatimia uskonnon kriteereitä: siltä puuttuvat tarkasti määriteltävissä olevat pyhät kirjoitukset tai muut yksilöitävissä olevat opinkappaleet.

Kun puhutaan myyttisistä kelteistä, ei itse asiassa puhuta yhdestä kansakunnasta tarkkarajaisella maantieteellisellä alueella, vaan yhteneviä piirteitä omanneesta indoeurooppalaisen kieliperinteen kulttuurista, joka pitkällä aikavälillä tarkasteltuna ulottui koko Euroopan alueelle Irlannista ja Isosta-Britanniasta Espanjaan, Italiaan ja Balkanille saakka. Kelttiläisen kulttuurin aikakauden voidaan katsoa alkaneen niinkin aikaisin kuin rautakautena ja jatkuneen aina kristinuskon tuloon saakka – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Matkalla tapahtui suuria murroksia, muun muassa Rooman valtakunnan nousu ja tuho.

Nykyisin kelttiläinen perimä elää vahvimmin Ison-Britannian ja Ranskan, eritoten Bretagnen, alueilla, ja monien mielikuvissa kelttiläisyys tarkoittaakin jotakin englantilaista: säkkipillien soitantaa, jylhänkaruja nummia, sadunomaisia metsiä, haltioita tai Stonehengeä. Kelttiläinen tarusto ja symboliikka ovat tuttuja monille.

Takaisin kotimaahan! Kekrin vietolla on Suomessa pitkät perinteet, joskin niiden tarkkapiirteinen tutkiminen näin jälkikäteen on hankalaa. Vaikka kyseessä oli sadonkorjuujuhla, on sen aikana tavattu muistella myös suvun vainajia ja muita asiaankuuluvia henkiä: luonnonhenkiä, haltioita, eläinten henkiä ja apuhenkiä nyt ainakin, sillä ne kuuluivat olennaisesti vanhan kansan päivittäiseen elämään. Ne takasivat varjelusta, onnea ja sadon runsautta, ja niiltä saattoi pyytää apua silloin kun sitä tarvittiin. Juhlien kuten kekrin aikaan maan antimista valmistetuista herkuista notkuvat pöydät katettiin siksi myös henkiolennoille, ja mikä tärkeintä, heille annettiin omat saunavuoronsa.

Vanhojen talojen ja asujaimistojen pihapiireistä voi yhä tänäkin päivänä löytää vanhoja komeita puita, pitämyspuita, jotka olivat samalla sekä uhripuita että henkiolentojen asuinsijoja. Pitämyspuun kaatumisesta ei hyvää seurannut, ja esimerkiksi myrskyn tuhoaman pitämyspuun tilalle oli keksittävä nopeasti uusi: muuten taloa siunannut haltia saattoi ottaa nokkiinsa ja muuttaa vaikka naapuriin.

Perinteet kierrättyvät Amerikan kautta

Tänä päivänä vietämme kekrin sijasta pyhäinmiestenpäivää tai lyhyemmin pyhäinpäivää: kristillistä pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivää. Tuo marraskuun alkuun sijoittuva pyhäinpäivä on edelleen muuntunut jo meillä Suomessakin vietettäväksi amerikkalaiseksi Halloweeniksi: kummitusten, kurpitsojen, luurankojen, lepakkojen, noita-akkojen ja jättiläishämähäkinseittien armoitetuksi juhlapyhäksi.

Kauhistuttaviin naamiaisasuihin sonnustautuminen on ollut perinne jo kekrin aikaan, kun kyläläiset ovat pukeutuneet kekripukeiksi, usein kilvoitellen siitä, kuka asussaan parhaiten onnistuu. Asu, jonka kantajaa ei kyetty tunnistamaan, voitti. Kekripukit pukeutuivat usein eläinten nahkoihin, turkiksiin, vuotiin tai mihin tahansa riepuihin ja saattoivat vielä kruunata koko komeuden sarvilla. Luulen, että pelottavana hahmona esiintyminen on ollut jekkuperinteen muoto, sillä pukkien on tiedetty kierrelleen talosta toiseen. ”Jos ette anna viinaryyppyä tai hunajakakkua, niin minäpä loihdin pahan onnen koko talon päälle seuraavaksi sadaksi vuodeksi!” Kekripukkeilun amerikkalainen vastine on tietenkin Karkki vai kepponen -kierros.

Amerikkalaiset eivät voi kuitenkaan yksin ottaa kunniaa Halloweenin keksimisestä, sillä kaikkien pyhien aatto, All Hallow´s Eve, on alun perin eurooppalaisten siirtolaisten mukanaan tuoma juhlaperinne.

LAINAUS WIKIPEDIASTA:

Halloweenin syntyyn on vaikuttanut muinaisten kelttien talven alkamisen päivä samhain, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan. Halloweenia, samhainin muodossa, on vietetty Euroopassa vanhastaan kelttiläisen perinteen vaikuttamissa anglosaksisissa maissa, kuten Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa. Yhdysvaltoihin juhlan toivat irlantilaiset ja skotlantilaiset siirtolaiset.

Lue lisää: Halloween (Wikipedia)

Nimi All Hallow´s Eve on siis ajan saatossa taipunut Halloweeniksi. Etymologisiin seikkoihin voisi sukeltaa syvemminkin, mutta tämä riittäneet tältä erää.

Mainitsen kuitenkin vielä, että kurpitsan valikoituminen Halloweenin symboliksi juontaa juurensa vanhaan irlantilaiseen ja skotlantilaiseen tapaan torjua pahoja henkiä juuresten avulla. Juureksiin kaiverrettiin pelottavia ilmeitä, minkä jälkeen ne asetettiin talojen ulko-ovien liepeille pelästyttämään pois ei-toivottuja henkivieraita. Tarun mukaan erityisesti yhtä niistä pelättiin, nimittäin viinanhimoista Juoppo-Jackia, jolta evättiin pääsy niin taivaaseen kuin helvettiinkin. Niinpä hän vaelsi levottomana sieluna ihmisten mailla, yrittäen houkutella pahaa-aavistamattomia kuolevaisia mukaan metkuihinsa. Amerikkalaiset havaitsivat, että kovia juureksia oli vaikea kaivertaa, joten ne korvattiin helpommin työstettävillä kurpitsoilla. Niitä kasvoi Amerikassa yllin kyllin!

Monet irlantilaiset ja skotlantilaiset kansantarut kertovat tarinoita juuri pyhäinpäivän aikaan mellastavista hengistä, jotka yrittävät harhauttaa ja huijata ihmisiä muun muassa eksymään soille ja metsiin. Niin sanottuja virvatulia pelättiin, ja niitä pidettiin paholaisen ansoina – metsävaloja ei pitänyt seurata! Ehkä J. R. R. Tolkien ammensi samoista tarinoista kirjoittaessaan Kalmansoista (The Dead Marshes), joiden vainajatulet houkuttelivat lankeamaan.

Halloween on, turhauttavaa kyllä, viihteellistynyt kauhujuhlaksi, joka maalaa koko henkisen maailman(kuvan) pelottavaksi. Viihde- ja populaarikulttuuri sekä niihin monin säikein kytkeytyvät markkinavoimat ovatkin jo pitkään huolehtineet siitä, että saamme henkimaailman olemuksesta kovin vääristynyttä tietoa, kun folkloresta poimitaan käyttöön vain sellainen aines, joka on helppo kierrättää tavoiteltuja kohderyhmiä puhuttelevaan muotoon, vaikkapa nyt nuorisoon vetoavaksi kauhutarinaksi. Ja nekin tahot, jotka ainakin puheissaan tahtovat luonnollistaa yliluonnollista ja tuoda sitä lähemmäs tavan ihmistä, tekevät sen usein yksipuolisen synkin sävyin. Se on valtava harmi! Se on osa ongelmaa, jota kutsun yhteydettömyydeksi, yhteydettömyyden ollessa laajempikin kurimuksellinen tila, jonka vankina olemme ihmiskuntana jo pitkään kärvistelleet.

Olemme kulkeneet kauas siitä, mikä on totta ja tosiolevaa, olemme kulkeneet kauas itsestämme. Se, mikä ihmisessä on aina ollut ikiaikaisesti olemassa, on sitä yhäkin, emmekä siinä mielessä ole muuttuneet mihinkään. Toki tietoisuudessa olemme inkarnaatio inkarnaatiolta laajenneet ja ylösnousseet, sillä kuten tiedämme, se on tehtävämme Maa-planeetalla.

Olemme samalla tavalla henkisiä olentoja kuin olemme olleet aina. Olemme maailmankaikkeuden lapsia! Olimme sitä 10 000 vuotta sitten ja olemme sitä nyt.

Sairastuttava yhteydettömyys

Nykyaikana elämme monin tavoin helpotettua elämää, mikä kaikessa siunauksellisuudessaan on kuitenkin aiheuttanut henkistä taantumista, kehitystä, jossa kuljemme yhä kauemmas yhteydestä: yhteydestä itseen, luontoon, aitouteen, ympäristöön ja yhteisöllisyyteen. Vaikka viestimme nykyään enemmän kuin koskaan – ovathan käytössämme upeat uudet teknologiat ja jatkuvasti uutta sisältöä generoivat kanavat –, kärsimme silti enemmän kuin koskaan erillisyydestä, yksinäisyydestä, tarkoituksettomuudesta, ahdistuksesta ja peloista, joita usein ylläpidämme itse. Emme enää voi hyvin! Kosketus tosiolevaan puuttuu. Vieraantuminen on saavutettu, ja monet luonnolliset, yksinkertaiset tosiseikat on väännelty monimutkaisiin ja valheellisiinkin muotoihin.

Samaan aikaan maailmassa vallitsee vahvimman laki, kun elämää määrittävät suoritukset, saavutukset ja pärjääminen. Kaikesta kilpaillaan, ja maailma on täynnä paitsi kauhukuvia myös jatkuvaa ristiriitaisuutta, kun yritämme tasapainoilla varjelemisen ja kuluttamisen – syyllisyyden ja elämästä nauttimisen – miinakenttää muistuttavassa välimaastossa. Nykyihmisen elämä ei ole helppoa, joskin se on varmasti erilaista kuin silloin, kun vasta värjöttelimme luolissa ja jahtasimme mammutteja keihäin vain siksi, ettemme kuolisi nälkään tai viluun. Jokin on silti pielessä, kun kaikesta huolimatta; kaikesta tiedosta, sivistyksestä, vaivattomuudesta ja viestinnän määrästä huolimatta kärsimme enemmän kuin koskaan.

Mikä avuksi? Mitä voisimme tehdä? Mitä täytyy tapahtua? Tarvitsemmeko (uuden) kriisin?

Katkelma Esko Mustosen (1987) kirjasta Aavistuksia sodassa (1939–1944): Selittämättömiä tapauksia tulilinjoilla ja kotirintamalla:

Kun rauha jälleen koitti ja ihmiskunnan ulkoinen hyvinvointi muodostui ainoaksi takaa-ajettavaksi kohteeksi, varsinainen pahoinvointi lisääntyi samassa suhteessa.

Näin kävi ilmeisesti juuri henkisellä puolella. Ihmisen salattujen voimien tajuamisen herkkyys laimeni ulkoisten olosuhteiden kohentuessa. Aivan kuten ylellisyydestä lihova ihminen ei enää jaksa juosta, armottomasti kaventunut ajattelumme sektori täyttyy nopeasti vain materialististen tarpeiden tyydyttämisestä.

On mielenkiintoista nähdä, miten maailma vielä makaa – nyt ja tulevaisuudessa. Näemmekö käyvän toteen ajatuksen siitä, että asioilla on tapana entisestään pahentua ennen kuin ne paranevat? Millaisia tapahtumakulkuja saamme vielä kokea niin yksilöinä, kansakuntina kuin laajempinakin yhteisöinä? Mikä on se tapa, jolla meidät herätetään kun meidät herätetään?

Astrologi Johanna Karpov jakaa oheisella videolla ajatuksiaan elämän syklisyydestä ja tapahtumakulkujen toistumisesta – niin tapahtuu, kunnes karmallinen syy tai tarve on poistunut, tasaantunut, lakannut olemasta. Ja kun karma on mennyt, jää kannettavaksemme enää vapaan tahdon taakka; harkinta siitä, millaisen nykyisyyden ja tulevaisuuden tahdomme itsellemme ja toinen toisillemme luoda.

Haastattelu on tehty vuoden 2024 toukokuussa, ja YouTubeen video on ladattu lokakuun alussa. Asiasisältö on vielä varsin ajankohtaista, kenties jopa ajatonta. 🙂 Suosittelen katsomaan! Haastattelijana toimii Rajatiedon Yhteistyö ry:n Pauli Liikala, ja video on kestoltaan noin 30 minuuttinen.