Näkijyys on syntymälahja ja kohtalo – siunaus ja kirous.

Totuus on, ettei kenestäkään tule näkijää, sillä näkijä on ollut näkijä aina. Ellei sitten elämä itse ole sellainen, ei näkijälle ole olemassa oppikoulua, ei tutkintoa suoritettavaksi. Jokaisen näkijäksi syntyneen tarina on yksilöllinen, sillä jokaisen sielunsuunnitelma, oppiläksyineen kaikkineen, on yksilöllinen. Yhtäläisyyksiä toki usein löytyy, mikä toisaalta pätee muihinkin henkisen heräämisen kokemuksiin.

Omalla kohdallani näkijyyden oivaltaminen punoutui juurikin voimakkaaseen henkiseen heräämiseen noin kymmenkunta vuotta sitten. Näkijyys on siis paljon muutakin kuin vain tekninen kyky, sillä henkinen herääminen on heräämistä omaan itseen: totuuteen omasta itsestä, koko olemassaolosta, koko maailmankaikkeudesta.

Yksi osa totuutta on, että me ihmiset olemme henkisiä olentoja – siis henkiolentoja. Ajattelepa sanaa henkilö! Tai sitä, että puhumme niin-ja-niin monesta hengestä. Toisinaan menetämme ihmishenkiä, tai kenties hengenlähtö kävikin vain lähellä. Puhumme myös henkisestä hyvinvoinnista, tai kuvailemme ajan henkeä. Pyydän sinua nyt pohtimaan: miksi käyttäisimme moista sanaa, ellei sen avulla välitettäisi jotakin tärkeää, merkityksellistä ja ennen kaikkea todellista? Käytämme tottuneesti sanoja ja sanontoja, jotka ovat kaiken aikaa säilöneet totuutta.

Henkimaailman olemus

Paulo Coelho, maailmankuulu brasilialaiskirjailija, on kirjoittanut olevansa varma vain yhdestä asiasta: siitä, että näkymätön maailma, henkinen maailma, on olemassa ja että se ottaa osaa tämän maailman asioihin. Mutta missä se sijaitsee?

Monien mielikuvissa henkimaailma on maailma, joka elää ja tapahtuu jossakin toisaalla, jossakin erillään, jossakin näkymättömissä. Oman kokemukseni mukaan henkimaailma on tämä sama maailma: tämä yksi ja sama todellisuus. Se jakaa saman tilan, eikä se siis ole erillinen paikka omine sääntöineen tai mekanismeineen. Henkimaailmaa voi pitää näkyväisen maailman näkymättömänä tasona, aineellisen aineettomana pohjakudelmana. Se on aina siellä, sillä henkistä ja fyysistä ei voi erottaa toisistaan.

Maailmankaikkeuden lakien tavoin henkimaailma on, elää ja vaikuttaa kaikkialla. Henkimaailma on todellinen, ja me ihmiset olemme sen piirissä eläviä henkiolentoja. Emme voi milloinkaan irtaantua henkisestä maailmasta, emme voi irtisanoutua henkiolentoisuudesta.

Ajan monet ulottuvuudet

Yksi henkimaailman erityispiirteistä lienee tietynlainen ajattomuus: henkimaailma ei kumartele käsitystämme siitä, että aika – ajassa ilmentyminen ja kokeminen – olisi vain ja ainoastaan lineaarista. Ajan käsittäminen ja ilmaisu lineaarisesti on tietysti käytännöllistä, sillä se auttaa meitä hahmottamaan tapahtumia ja ymmärtämään niiden syy-seuraussuhteita. Voimme kertoa, että kompastuimme portaissa eilen, joten podemme särkyjä tänään. Voimme myös suunnitella tulevaa, kun tiedämme, että linja-auto lähtee klo 11. Toisaalta miellämme ajan myös ympyränä, ja olemmekin tottuneet elämään toistuvissa sykleissä: vuorokausissa, viikoissa, kuukausissa, vuosissa… Syklisen aikakäsityksen perustana käytämme taivaankappaleiden liikkeitä ja rytmejä. Elämme monin tavoin avaruuden aikaa!

Henkimaailman aikaa voi luonnehtia vähintäänkin moniulotteiseksi tai kaiken aikaa kaikkialla olevaksi. Henkimaailman ajalle ei voi luoda rajoja saati kertoa, mikä sille on mahdollista tai mahdotonta. Henkimaailmassa kaikki ajat tapahtuvat nyt ja tässä. Aikamoista! Ajassa mikään ei häviä, ei koskaan katoa. Mutta koska elämme fyysistä elämää fyysisissä kehoissa, saamme – ristiriitaista kyllä – kokea myös sen, ettei mikään ole ikuista.

Ikiaikainen mysteeri

Aika on, ja samalla se ei ole. Kenties siksi se on kiehtonut niin tiedemiehiä, filosofeja kuin taiteilijoitakin jo aioneiden ajan. Albert Einstein (s. 1879 – k. 1955) on lausunut ajan olevan illuusio. Psykiatri ja psykologi Carl Gustav Jung (s. 1875 – k. 1961) on puolestaan pannut merkille ilmiön, jonka hän nimesi synkronismiksi. Sitä kutsutaan myös kohtalon tieteeksi, sillä se kyseenalaistaa tapahtumisen sattumanvaraisuuden, vähintäänkin vihjaten, että maailmankaikkeudessa vaikuttaa jokin ihmisen välitöntä toimintaa korkeampi äly, järjestys tai voima.

Jungin mystinen, kenties jopa henkimaailmallinen lähestymistapa psykiatriaan ja psykologiaan ei aikanaan saanut jalansijaa, sillä sitä ei pidetty uskottavana. Puhua nyt kohtalosta, kummituksista tai luonnonhengistä jo valmiiksi haasteellisella ja vasta kehittyvällä lääketieteen alalla; ja puhua nyt niistä ylipäätään maailmassa, jossa ihmisen katsottiin ja yhäkin katsotaan olevan kaiken ainoa herra ja hallitsija. Suosituksi suuntaukseksi nousikin sitten Sigmund Freudin (s. 1856 – k. 1939) psykoanalyysi. Jungin ja Freudin keskinäinen suhde on ollut varsin mielenkiintoinen, ja kaikessa henkilökohtaisuudessaankin se on nivoutunut osaksi lääketieteen historiaa.