Juhannuksesta se alkoi.

Vuonna 2019 vietin juhannusaattoiltaa yhdessä ystäväni, ystäväni vanhempien sekä omien vanhempieni kanssa. Vein tuliaisina valmistamaani leipää (siinä oli ihana pihlajanlehtikuorrute), nokkosherkkuja sekä tietenkin runon, jonka olin kirjoittanut ystäväni äidille. Kirjoitin runon vain hetkeä ennen lähtöä, ja muistan sen olleen aiheeltaan hiukan kelttiläinen: se kertoi keskikesän auringosta.

Mikä sai minut kynäilemään tuon runon? Ja miksi nimenomaan ystäväni äidille? Olin aikaisemmin samana vuonna osallistunut Salon Seudun Sanomien juhlavuotensa kunniaksi järjestämään runokilpailuun, Sata sanaa seudulta. Suureksi yllätyksekseni toimitus julkaisi runoni lehden sivuilla – se tapahtui helmikuussa 2019. Ystäväni äiti piti runosta kovin, ja hän kannusti minua kirjoittamaan jatkossakin. ”Runokirjaa odotellessa!” hän tokaisi. Kuukaudet vierivät juhannukseen, ja kun suunnitelmat sen vietosta kirkastuivat, ajattelin, että hän varmasti ilahtuisi, jos kirjoittaisin hänelle oman runon.

Siitä se sitten lähti – loppu on historiaa. Jokin taika tapahtui, sillä tuo juhannus avasi runojen portin sepposen selälleen. Aloin kirjoittaa lähes vimmaisesti valtavia määriä tekstejä! Monet niistä olivat kovinkin erikoisia, siis siten, että hämmästelin niiden teemoja; samoin kuin ylipäätään sitä, miten sanat ja lauseet löysivät toistensa pareiksi tavoilla, joita en muutoin olisi käyttänyt. Kauttani puhuivat uudet, tuntemattomat äänet – osan taas saatoin tunnistaa.

Yleensäkin olin yllättynyt, sillä en ollut koskaan ajatellut, että ryhtyisin kirjoittamaan runoja.
Vielä samana kesänä syntyi nimi Valtamerisydän. Siitä kasvoi entiteetti, olento, jonka sisuksissa piili sydän ja sielu. Se on samaan aikaan vahva ja hauras, ja se on pirstaloitunut jo miljoonasti.

Unelma kokoelmasta

Runoja syntyi paljon, joten oli ilman muuta selvää, että tahdoin koota ne kokoelmaksi, ja kaikki ne valoisat yöt pienessä pihamajassa; kaikki ne oudot unimatkat ja ihmeelliset näyt ainoastaan lujittivat tuota tahtoa. Olin olemassa jossakin erikoisessa ajattomuuden pyörteessä, ja vaikka majoituinkin pienen ja tutun Lahnajärven rannalla, olin näyissäni usein jylhillä liitukallioilla tai Normandiassa, tähyämässä kiväärin tähtäinruudukon läpi loputtoman pitkiä hiekkarantoja.

Eräänä yönä taas matkustin aikaan muinaisessa Suomessa, savuiseen ja hämärään viikinkien majaan; asumukseen, jonka keskellä sijaitsi tulipaikka ja jonka seinustoja kiersivät kapeat puupenkit. Uin valaiden syvänsinisissä unissa ja pidin kämmenelläni koko Maa-planeettaa, kaikkia kokemuksiani siitä, tähtiä ja avaruuttakin.

Reunalla

Samaan aikaan maailma oli alkanut liikehtiä levottomasti. Elettiin aikaa ennen pandemiaa, ja aistin jo, että jotakin oli tulossa. Tuntui kuin ihmiset olisivat sankoin joukoin jonottaneet pääsyä avaruusalukseen, siihen ainoaan, joka oli luvannut kuljettaa heidät pois Planeetta Maan piiristä ennen väistämätöntä tuhoa. Vain harvoilla oli kultainen lippu, eikä tilaa ollut kaikille.

Eetteri kaikui riitaisuutta: liian pitkien hellepäivien väistyessä viileiden öiden tieltä se täyttyi melusta ja torailevista äänistä, ja vielä aamuisinkin saattoi pilvien repaleisissa muistoissa havaita piirtymiä vihaisista kasvoista. Päivät raahautuivat. Aika tuntui toisinaan lakanneen olemasta, etenemästä, tekemästä tehtäväänsä. Maailma hautoi, ja kulumaton odottaminen tuntui loputtomalta. Mutta mitä oikein odotettiin?

Aamuisin, kun avasin pienen majani oven, kohtasin kasteisen nurmikon lisäksi kauriita ja peuroja, joskaan ne eivät tuntuneet tietävän mitään ihmisten murheista. Rantapellolle majoittunut joutsenperhe oli aluksi monipoikasellinen, mutta muutamina öinä heräsin joutsenäidin hyytäviin huutoihin, ja seuraavana päivänä marjapensaiden oksien alla ruokaili jälleen yksi untuvikko vähemmän.

Vuoden 2019 kesässä on aivan omanlaisensa leima: leima reunalla olemisesta, leima ajasta ennen kuin. Ehkä se oli välitila? Yksi monista tuntemistani.

”Vaan aika tuntee rajansa, on vierailumme nopea.”

Jossain, varovasti ja hiljaa, aloin jo aavistaa Meriniityn vanhoja tehdasrakennuksia: niiden mansardikattoja, ruutuikkunoita ja marraskuusta huurtunutta jokimaisemaa. Jostain tuhatluvun usvien seasta jo nousivat esiin varsinaissuomalaisen saaristomeren savuiset ääriviivat, havupuiden rajat ja kummanmuotoiset rantakalliot. Noidantappokalliot. Jossain jo. Vai näinkö vain unta? Milloin villistä lännestä, milloin matkasta maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä.

Jossain jo Petun saari, Kokkilan lossiranta ja vanha amerikanrauta. Tammisaari. Jossain jo sata vuotta, mut sekään ei tuu riittämään. Jossain jo nekin, jotka vasta odottivat lähtöään, öljyisin käsin tai tahmaisin tassuin.

Jossain jo väistämätön. Ja sen jälkeen vain vapautta.

Valtamerisydämen muovautuminen kirjaksi kesti lopulta pari vuotta – se tuli ulos monien vaiheiden ja kriisienkin jälkeen vuonna 2021. Uudistettu painos julkaistiin vuoden 2023 lopulla. Toinen runokokoelmani, Syksyjen välisissä ajoissa, ilmestyi sekin vuonna 2023.